"Älä unohda omia tarpeitasi."

Siinäpä se, otsikkona. Kovin moni muistaa muistuttaa siitä, että vaikka on vanhempi ei saisi unohtaa omaa itseään ja omia tarpeitaan.
Itsessäni olen huomannut sen, että en ole jaksanut hirveesti panostaa itseeni, mitenkään. Meikkaaminen ja hiustenlaitto? Vaan jos lähen töihin tai menen kaupungille. Mitä ei oo nyt hirveesti meidän arjessa tapahtunut. Osa syy siihen on Miken jatkuvat sairastelut ja ne imee musta kaiken energian, varsinkin kun sitä energiaa riittää herrassa vaikka olisi kuinka kipeä. Jopa 39 asteen kuumeessa se jaksaa riehua O.o Ehkä se oman itsensä unohtiminen johtuu siitä että meidän rytmit vaihtelee jatkuvasti. Kun olen töissä, meillä on tietyt rytmit ja kun on saikulla, rytmit muuttuu. Odotan oikeesti niin paljon sitä, että pääsemme leikkaukseen ja saadaan taas "se vanha elämä" takasin.
Vähän väliä mietin, miksi minä? Miksi me koko ajan? Miksi en ole niin pirteä kuin ennen? Miksi olen unohtanut itseni ja omat tarpeeni? Miksi olen päästänyt itseni tähän kuntoon? Miksi? Miksi? Miksi? Vastaus on hyvin selvä : koska olen väsynyt. Koska suurimman osan ajastä, tässä 6-7kk sisällä, me olemme vain olleet kotona tai lääkärissä. Sosiaalisesta elämästä ei ollut tietoakaan yhdessä vaiheessa, nyt on alkanut näkyä sitä valoakin tunnelin päässä.

Tämän yhden, yhden ainoan vuoden aikana on ollu niin paljon epäonnea, että mietin joskus sitäkin kuinka oikeasti jaksan. Ja sitä, kuinka epäreilulta tämä kaikki välillä tuntuu. Välillä toivoisin että saisin edes yhden kokonaisen 24h olla miettimättä mitään. Siirtää kaikki ajatukset pois mielestä ja vaan olla. Tehdä jotain, mitä en yleensä tee, tai ole loskaan päässyt tekemään. Mutta ehkä joskus on sen aika.

Mitä itseluottamukseen tulee, sekin alkoi hiipua samoista syistä. Mutta nyt päättänyt alkaa kohottamaan itseluottamustani, sellaiseksi kuin se ennen olikin: hyväksymällä itseni sellaisena kuin olen. Jotkut päivät ovat sellaisia että itseluottamulsesta ei ole tietoakaan ja jotkut päivät taas päinvastoin, itseluottamukseni on taivaissa. Pikkuhiljaa hyvä tulee.

Siinä taas pienet mietiskelyt :D

Hölöpötipölöpöto

Eipä oo tullu paljoo päiviteltyy blogia. :o Osa syy siihen on, että oon ollu aika väsynyt.
Miikkael on ollut helmikuusta lähtien jatkuvasti kipeänä, 7-8x korvatulehdus, kuumeilua, silmätulehduksia, flunssaa jne. ja loppua ei näy.
Tää on ollu rankkaa, oikeastaa yhtä tunteitten vuoristorataa, varsinkin kun on yksin.

Koulun jouduin keskeyttämään, kun siitä ei mitään tullut. Jatkuvasti jouduin olemaan sairaslomalla ja jäin todella paljon jälkeen, en kattonuy tarpeelliseksi enää jatkaa ja stressata siitäkin jatkuvasti. Päätin sitte että ensin Miikkael terveeksi ja sitten mietin jatkoa.

Huomenna Miikkaelilla piti olla leikkaus, mutta sekin peruuntui koska sillä on nyt ollut 3viikkoa silmätulehdus. Eilen kävimme taas lääkärillä ja saatiin oikeat lääkkeet, koska silmässä olikin ollut joku bakteeri. Samalla lääkäri huomasi että Miklkaelilla on taas korvatulehdus, mikä nyt ei oikein yllättänyt. 2päivää oli 39 asteen kuumeessa ja tänään vihdoin kuumekin laskenut 37,1. Leikkauskin nyt siirtyy ja postissa pitäisi tulla uusi aika.
Miikkaelilla siis leikataan kita- ja nielurisat ja putkitetaan korvat. Toivon todella, todella paljon että leikkaus auttaisi ja Mikkkael parantuisi ja pääsisi vihdoin taas "nauttimaan" normaali arjesta.

No ei siinä vielä kaikki. Tarhassa Mikkaelilla huomattiin, että puheentuottamisessa on ongelmia. Kävimme ylimääräisessä neuvolassa tammikuussa ja saimme lähetteen puheterapeutille. Jonossa olemme vieläkin.
Mikke puhuu epäselvästi ja käyttää "omia" sanoja, joita minä vain ymmärrän.

Jos joku vielä lukee tätä blogia ( toivossa on hyvä elää :D ) niin olisi kiva, jos ehdottelette postaus toiveita. Oma pää lyö niin tyhjää että siinä myös yksi syy miksi en ole paljoa postaillut.

-Mea

Mennyt vuosi

Taas on se aika vuodesta ku raketit paukkuu ja vuosi vaihtuu. 

Taas on se aika vuodesta, ku mietin kulunutta vuotta ja mitä kaikkee on vuodessa kerennyt tapahtua. Mitä kaikkee hyvää ja huonoa on vuoteen mahtunutkaan. 

Oon voittannut masennuksen, oon ollut töissä, oon alottanut koulun, iskän syöpä uutiset, Miikkaelin 2-vuotis syntterit, mun 21-vuotis syntterit, Miikkael alottanut tarhan, tutustunu uusiin mahtaviin ihmisiin, kärsinyt unihalvauksista ja saanut niihin hoitoa. On ihmisiä joiden kanssa ei olla niin paljon tekemisissä kun vuosi sitten. Oon itkenyt ilon ja onnen kyyneleitä, oon itkenyt surun kyyneleitä. Oon pettynyt ihmisiin ja oon ollut ylpeä ihmisistä. 

Jos sanon että oon pettyny tän vuoden aikana enemmän kun ikinä, se on totta, mitä sitä valehtelemaakaan. Mut siitä on ollut sekä hyötyä että harmia. Tää vuosi on myös ollut yks parhaimmista vuosista. Hassua, että yksi vuosi voi samaan aikaan olla hirvein ja parhain. Oon kuitenkin oppinut sietämään pettymyksiä ja iloitsemaan pienistä hyvistä asioista. Tää vuosi on ollut se vuosi joka on näyttänyt mulle valoa tunnelin päähän.

Ensi vuodelta odotan että saisin mun itseluottamuksen takasin, että voin hyväksyä itteni sellasena ku olen ja hyväksymään sen, että olen täydellinen just sellasena ku olen ja muistamalla että pikku hiljaa hyvä tulee.

Hyvää ja onnellista uutta vuotta teille kaikille ! ☺️

Pitkästä aikaa!

Siit on taas tovi menny ku on viimeeks postaillu, mut mitä ihanin tekosyy on koulu. Koulunkaa on kyl niin iso stressi päällä, kerran viikos tentti tai kaks ja illat mulla meneeki sitte kokeisii lukies ja tehtävii tehdes. Mut nyt oon ansaitul joululomal ja nyt on aikaa kirjotellakki.

Mitä meille kuuluu?

Ihan hyvää. Päivä kerrallaa täs eletää ja koitan olla stresaamatta kaikkesr mut silti stressaan koko aika. Iltasin välil havahun huonoo omaatuntoo mitä tunnen siitä ku ei oo paljoo aikaa olla Miken kaa ja itken ja sit mietin et ei enää paljoo ja valmistun ja sit mul on aikaa olla senkaa. Välil se tuntuu tosi pahalta, mut miä teen tän mun ja Miken tulevaisuuden turvaamiseks. Ei oo oikeesti helppoo olla yksinhuoltaja äiti uhmaikäselle lapselle ja käydä koulussa. Mut eiköhän tääkii palkita joskus. :) 

Iskän syöpäki kutkuttaa välil tuol takaraivos ja koitan olla miettimättä sitä mut silti tosi usein mietin. Enkä tykkää puhuukkaa siit hirveesti. Mietin vaa koko aika et suren sit ku se on ajankohtasta. Sil oli 17.12 kuvaukset ja 23.12 saa tietää onko hoidot auttannu vai ei. 

Isäbpäivän mietin et onkohan tää meijen viimenen isänpäivä mitä vietetää niim että mul on viel isä? Ja nyt mietin et onks tää meijän viiminen yhteinen joulu? Välil mietin et oon ihan hirvee ihminen ku mietin tällee, mut silti mietin. Mietin myös välil miks en oo voinu silloo ku se on ollu terve viettää senkaa enemmän aikaa? Nyt mul on koulu ja Mikke ja ei oo aikaa nähä sitä usein, viikonloppusin vaa mut jos mikel on nuha ni ei voida mennä..mut haluun että se on mun valmistujaisis ja voi olla ylpee minust että valmistuin kaikkien näitten vastoinkäymisist huolimatta. Mut sinne asti en voi ennustaa, mut toivoo on. Mut onneks mul on Mikke joka antaa mulle voimaa jaksaa ❤️ 

Mut eipä meille tän kummempaa kuulu:)

Postailen sit taas ku on aikaa :)

Happines, what is it?

Heippa taas!

Koulu on alkanu hyvin ja huomenna alotanki jo 5 viikon työssäoppimisen esikoulus, jännää :)

Tehtävii ja kaikkee on ollu niin paljo et ei oo jääny aikaa oikeestaa mihinkää muuhun ja välil tuntun et pää ois hajoamis pisteessä, mut 5 viikkoo ja tää jakso on ohi !

Mut nyt siihen miks ees tulin kirjottaa.

Oon semmonen ihminen, joka ei puhu tunteista tms. En vaa puhu, en osaa puhuu, en tykkää puhuu, se ahistaa jos puhun. Kirjotan mielumin. Siks nyt oon alkanu tänne kirjottaa mun tuntemuksist jne ja ne jotka lukee, lukee ne.

Onnellisuus, mitä se on? Mietin tosi usein. Koko aika tuntuu et jos jotaa pientä hyvää tapahtuu mulle, sen seurauksena on iso pettymys. Välil tuntuu etten sais olla hetkeekää onnellinen, siis mulle itelleni. Jos oon hetken onnellinen, ootan vaa milloin se onni viiää mult pois, niin käy aina. Sit mietin mistä se johtuu. Johtuuks se minust itestäni? Mistä? Välil tuntuu et minuu rangaistaa jostaa, mut mistä?

Mul on tosi iso muuri mun ympäril, päästän ihmisii mun lähelle, mut en päästä niin lähelle, et ne pystyis satuttaa mua. Mut sit ku päästän jonkuu oikeesti mun lähelle, se tekee jotaa mikä satuttaa ja mietin et ''miks olin taas niin tyhmä, et annoin sen tulla mun muurin yli. Kylhän siä tiestit et näin tulee käymää''.  Välil oon oikeesti katkera joillekki jotka tuntuu koko aika tulevan vaa onnellisemmaks ja onnellisemmaks ja nauttii kaikesta, ku tuntuu et mult sitä koko aika viedää pois enkä sais nauttii mistää. On mul kaks asiaa joista nautin, Mikke ja koulu. Mut onks se tarpeeks? Eiks ihminen oikeesti sais nauttii mistää muusta ku lapsesta ja koulusta? En tiiä oonko ainoo joka aattelee näin, mut silt ainaki tuntuu.

Miä rakastan sitä aikaa ku saan olla Mikenkaa koulun jälkee ja leikitää jne, mut sit taas ne illat ku oot saanu Miken nukkumaa ja koulujutut tehtyy, ni ainoo mistä nautit, on kuppi kahvii.

Mut kai tää tästä.

7.8.2014

Heippa taas!

Nyt on ollu niin paljo taas kaikkee et kirjottaminen jäänny ja tulee jatkossaki valitettavast jäämää vähemmälle. Alotin koulun!! En voi vieläkää oikein kuvitella et pääsin alalle mitä oon halunnu. 

Ensviikol alkaa oikeestaa vast ns. kunnon opiskelu ja herra ku menee nukkumaa ni mamma alkaa lukemaa. :)

Tänään mun kultapieni täytti 2-vuotta. Tää aika on menny niin nopeesti et itkettää. Mun pienestä nyytikist on kasvanu jo iso poika :') ja äiti tietenki kasvanu sen mukana. Lauantaina vast juhlitaan kunnolla. :)

2.9 mulla on unipolygrafia, eli unenaikaisten hengityskatkoksien tutkiminen. Silloin haen sen jonku laitteen kotii ja 3.9 lääkäri aika. Vihdoin! Ja jos siitä ei selviä mitää mikä saattais laukasta noita unihalvauksia ni toivotaa ettei se jäis vaa toho, vaa et tää tutkittais loppuun saakka.

Sit ne huonot uutiset... Mun iskä soitti eilen ja kerto jotaa niin hirveetä, et menetin varmaan tunniks tajun. En tienny maailman menost mitää ja sen jälkee se puhelu on ollu melkei pelkkää suhinaa mun muistis. Sil on eturauhassyöpä mikä on levinny selkärankaa ja imusolmukkeisii. Tänään sil oli uudet kuvaukset mis katottii onko levinny muualle. Huomen saa tietää tulokset ja sille tehää hoitosuunitelma ja alotetaa hoidot. Mut kyl se selvii, sen on pakko, se on taistelija !

Eilen se syöpä kuulosti mun korvis kuolemalt. Olin ihan shokis, enkä tienny mistää enää mitää. 

Sit ku hain Miken tarhast, koitin kerätä voimii sil matkal etten itkis siellä, mut sit ku näin mun pienen pojan, purskahin uudellee itkuu. Se itku tuntu loputtomalt. Tarhantäti lohdutti ja sano et itke niin kauan ku jaksat et onneks Mikke on viel niin pien ettei ymmärrä. 

Loppupäivän toivoin vaa et joku tulee meille, en halunnu jutella kellee, mut kuhan tääl ois vaa ollu joku. mut ei ollu sitä jotaa, ja aloin tuntee niin paljo vihaa tiettyi ihmisii kohtaa etten voi ees selittää.

Nyt ku sai yön yli nukuttuu ni olo on paljo parempi ja osaa suhtautuu siihen syöpäänki vähä eri ajattelu taval ku eilee. Ei se enää kuulosta kuolemalt, se kuulostaa sodalta, taistelulta, pitkält piinalt.

Onneks mul on koulu ! Saan ajatukset hetkeks muualle eikä tarvii olla neljän seinän sisäl uhmaikäsen lapsenkaa. Mut nyt vaa aika näyttää.

Lauantain kirjottelen lisempää synttereitten jälkee :)

Hauskaa loppuviikkoo !

The Golden Book

Hetki on taas vierähtäny viime postauksest. Ei oo oikeestaa ollu aikaa kirjottaa, kaikki aika menee töissä ja se aika mitä mul on mikenkaa jälel ennenku menee nukkumaa, läppäri saa levätä. Onhan se jo levänny pariviikkoo ku ei jaksa aukasta.

No mut en tullu tänne selittelemää minkä takii en oo postannu. :D

Taas se yksinäisyyden tunne on vallannu mun mielen, ihan täysin. Koko aika mietin vaa kuin yksin oon blaahblaahblaah ja alkaa vaa tuntuu pahemmalt ku miettii sitä, mut en saa vaa sit mun päästä pois, kai se on vaa sitä ku ei oo ketää kelle jutella tms, en tiiä. Koitan ajatella positiivisest kaikkee mut jostai kumman syyst mun pää kääntää sen heti negatiiviseks. Ei nyt kuitenkaa ihan kaikki oo negatiivist. 

Tykkään esimierkiks herätä aamul aikastee, juua aamukahvit rauhas ku Mikke viäl nukkuu ja laittautuu rauhas ja lähtee töihin. Tykkään olla töissä, mut siinäkii on ne huonot puolensa, ku ei oo aikaa mihinkää muuhun ku siihe et meen viemää Miken tarhaa, lähen töihin, tuun töistä, haen Miken, tuun kotii, teen ruokaa, leikin Mikenkaa tms, Mikke menee nukkumaa ja loppu illan makaatkii vaa sohval ja katot telkkarii tai siivoot ja käyt nukkumaa, ja taas seuraava päivä on kutakuinki samanlaine. Taino ei ihan samanlaine, riippuu aina millä tuulel Mikke on. Jos on känkkäränkkä kyläs, et voi tehä yhtää mitää muutaku kuunnella vaa raivareit ja jos koitat tehä jotai toinen roikkuu vaa jalas.

Tiiättekö sen tunteen,ku sun tekis vaa miäl lähtä ulos kävelee tai juoksee tai jotaa, yksin, ilman huutavaa lasta? Mut se ei oo mahollist, en oo koksaa saanu tehä niin. Ja just nyt on se hetki, ku haluisin juosta keskelle mettää ja huutaa niin kovaa ku vaa kurkust lähtee.

Hualisin lähtee yksin valokuvaamaa, mun suurin intohimo. Muistan veläki ne ajat ku pystyin vaa lähtemää kotoon, pistää musiikit täysii korville huutamaa, ottaa kameran kätee ja kuvata, kävellä pientä polkuu, ihan tavallist polkuu keskel mettää ja antaa mielikuvitukselle vallan, se mettä näytti niin rauhalliselt. Kävellä Lankkarille, istuu ja kuunnella ku koski virtas, laittaa silmät hetkeks kiinni, siit tuli aina niin rauhottava olo. Se oli se mun paikka, minne menin aina ku oli paha mieli, ku oli hyvä mieli, ku en keksiny muuta tekemist. 

Nyt mun paikka on parveke, minne meen ''haukkaamaa raitist ilmaa ja rauhottumaa.'' 

Tottakai kaipaan välil mun vanhaa elämää, oikeestaa niit asioit, mitä en enää pysty tekemää. Mut samal oon tyytyväinen mun ''uutee'' elämää, en ois noina aikoin uskonu, et nyt tänä päivänä, mul on maailman sulosin poika joka kutsuu minuu ''käiskä'':ks tai Meaks.

Kirjan sivu on vaa käännettävä joskus. Joka sivul ei vaa voi olla kaikkee hyvää tai huonoo siin pitää olla kumpaakii. Se kirja ei ois mielenkiintonen, eikä se jäis sun mielee. Niiku nytte, mietin niit vanhoi kirjan sivui hymyhuulil ja kuinka se kaikki oli mulle arkipäivää. Ja tää uus sivu, on mulle nyt arkipäivää ja mietin näit asioit varmaan taas muutamanvuoden päästä ja oon hymyhuulil, kuinka nääkii ''arkipäivät''  on mulle kultanen muisto kirjassa.